Tänään tuuli on tyyntynyt.

Sieluni värisee vielä eilisen tuulesta.

Tuulenpuuska vei mennessään kaikki lehdet puista.

Nyt seisovat alastomina, kuin häpeillen omaa paljasta ruumistaan.

Mutta kuuset eivät ole luopuneet puvuistaan.

Ne seisovat kuninkaan lailla uljaina ja täysissä varustuksissaan

olipa sitten mikä sää tahansa.

On olemassa meitä, jotka tunnemme tuulen kaivautuvan aivan sisimpäämme asti.

Lämpöiset villasukat ja kupillinen kuumaa teetäkään ei heti vie pois sisällä vallitsevaa vilua.

Ja on olemassa niitä, jotka antavat tuulten mennä ja tulla

se ei heihin koske.

He ovat niitä, joille ei ole annettu haavanlehden herkkyyttä eikä ruiskukan sinisyyttä.

Kyllä heilläkin on oma paikkansa

mutta en heitä kadehdi.

Olen mieluummin sittenkin se herkkä ja tunteva sielu

joka tuntee tuulen tuiverruksen

kuin myös auringon ihanan lämmön

ihan sydänjuuria myöten.

Ei mikään ole niin hellää ja hoitavaa kuin keväinen, hiljainen sade

joka saa jälleen ruohon viheriöimään.

Ja muuttolinnut löytävät kotikoivuunsa

tuhansien ja tuhansien kilometrienkin päästä.